Mikään ei ole yhtä rohkea kuin pelkonsa kohtaava ihminen

Jokainen meistä on aikansa kasvatti ja kokemustensa summa. Lapsi imee ja omaksuu kodin tunneilmaston ja tavan elää. Aikuisena tunnistamme korjattavat asiat ja haemme vaikeuksiimme apua.

Aina emme tiedosta, missä vika ja mikä mättää. Paino nousee lohturuoan myötä ja viikonloppuna on nautinnollista rentoutua viinin kanssa. Jos on indepented woman -olo, otetaan viskiä. Osaamme naamioida sen sivistyneeksi toiminnaksi jopa siinä määrin, että haemme viinipullomme mieluummin kaupungista kuin omalta kylältä.

Miia Moision kirjassa Ylivastuullisten naisten valtakunta, Moisio kuvaa ahdistusta erittäin osuvasti: Ahdistus ei ole tunne vaan sisäistä painetta siitä, kun tunteet eivät liiku (s.178).

Keskustelen asiakkaitteni kanssa lähes päivittäin ahdistuneisuudesta, masentuneisuudesta ja ylikuormituksesta. Olen kiitollinen jokaisesta suunavauksesta ja kertomasta, jonka asiakas haluaa ja uskaltaa sanoa. Se, mitä kukin kantaa sisimmässään, ei aina näy ulospäin. Siksi kysyn.

Olen itse kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä ja myös minulla on ollut masennusta. Voinen sanoa, että pystyn aistimaan asiakkaan kokemuksen, tuntemaan empatiaa ja myötätuntoa häntä kohtaan.

Olen myös vapautunut ahdistuneisuudesta. Tiedän, että siitä voi vapautua. Asiakkaan pahan olon äärellä minulle nousee sama voima, kuin leijonaemolle, joka puolustaa pentujaan. Se voima kohdistuu asiakkaaseen ja hänen rohkeuteensa sanoittaa kokemus, ottaa tunne vastaan ja hellittää siitä.

Mikään ei ole niin rohkea kuin ihminen, joka kohtaa pelkonsa, häpeänsä ja syyllisyytensä. Pelosta huolimatta hän antautuu sille ja jakaa kokemuksensa toisen kanssa. Asiakkaalla on tunne, että hän ei jää yksin, eikä kokemuksia arvoteta, arvostella tai vähätellä. Hänellä on koko ajan varmuus, että tunne menee ohi ja hän selviää. Hän myös tietää, että samalla käytetään menetelmiä, joilla tunne puretaan pois sielusta ja ruumiista. Pois kehosta, johon kaikki päänsisäiset kauhutarinat ruumiillistuvat.

Tunteen kohtaamisen jälkeen oloa voi kuvailla, kuin olisi avomereltä rannalle paiskattu; yskii limaa, levää ja kaloja, mutta on kuitenkin hengissä. Eikä ihme. Haaksirikosta autiolle saarelle selviytyminen on menestystarina.

Mistä sitten viime kädessä tietää, että tunne on käsitelty?
Siitä, että tarina tunteen takana ei enää aiheuta reaktiota. Se on vain kokemus, tapahtuma historiassa. Se ei enää herätä ahdistusta, häpeää tai syyllisyyttä.

Siitä sen tietää.